How it all changed...

Sunnuntaina tuli sellainen olo.

Se olo.

Mä en voi kuvailla, kuinka paljon sattuu

valita tekohymyn ja itsensä tappamisen väliltä. 

Ja se, ettei kukaan ymmärrä täysin,

mitä mä käyn läpi,

ei todellakaan auta mua.

Oon rakastunut yhteen tyttöön.

Rakastunut.

Mutta tuskin siitä mitään tulee,

ei se musta voi välittää,

ainakaan enemmän kuin kenestäkään muusta.

Mutta mä oon oikeasti rakastunut siihen.

Ja mua pelottaa tää ihan älyttömästi,

että joku ihminen, jolla on kaikki mahdollisuudet 

mun särkemiseen, on mun onnen lähde.

Koska mulla on hyvä olla sen kanssa.

I know the sound of a heart breaking

Osastojakso ohi.

No joo, ei se mua mitenkään merkitsevästi muuttanut.

Mut se piti mut hengissä, ehkä jopa vähän kivuttomammin. 

Ei sattunut niin paljon hengittää.

Nyt se sattuu kymmenkertaisesti enemmän. 

Mä en oikein tiedä.

En mä taida jaksaa elää. 

Se on vaan ajan kysymys...

voi kun mä en olis mä.

Miserable

Hyvää uutta vuotta. Neljä viikkoo myöhässä. 

Mua väsyttää. 

Mulla on ihan julmetun arvoton olo.

Niinku aina.

Huomenna alkaa osastojakso, enkä mä haluu mennä sinne.

Koska se tarkottaa kahta viikkoo erossa mun teristä. 

Eilen sain kaks pitkää, itkuista halausta. 

Mulle huudetaan liikaa.

Mä en jaksa kuulla muiden suusta, kuinka kauhea ihminen mä oon.

Mä tiedän.

Se on ainoa asia, mistä oon varma tässä maailmassa.

Mä tiedän olevani kamala ystävä. Ja sietämätön lapsi.

Mä tiedän.

Mä tiedän, että mä oon kamala kun en jaksa lähteä mihinkään.

Enkä pysty ottamaan kritiikkiä.

Enkä jaksa tehä mitään mitä multa odotetaan.