Mulla ei ole muuta kuin tyhjä sivu täytettäväksi ja vuotamatta jääneet kyyneleet.

Muuta ei ole. Ei missään. Sitä oloa ei pääse pakoon.

Nyt mulla ei ole edes kyyneliä mun seuranani.

Mä olen niin yksin.

Everything is wrong everytime...

Tosiaanko ihmiset luulee, että mä unohdan? Että mä edes pystyisin unohtamaan?

Viikko hiljaisuutta.

Asioita on tapahtunut, se vaan ei tiedä niistä.

Koska mä en puhu sen kanssa.
Sillä mä en jaksa enää.

Mä en jaksaisi ponnistella yhtään enää. 

Mä en jaksaisi kertoa samoja asioita sadatta kertaa.

Mutta mun on ehkä pakko. En  vaan tiedä, miten.

Seronil estää mua vieläkin itkemästä.

Koulussa kyllä itkin.

Pimeää. 

Seronilin takia en tunne mitään.  

Mä en pysty itkemään vaikka on paha olo.

Ei tästä sairaudesta oo näköjään parannusta. Tälle tielle mä jään.

Pahinta on, että yhtenä päivänä muistin, miltä tuntui olla onnellinen. Tuntui aina niin kevyeltä.

Nyt en pysty olemaan pihalla yli iltakahdeksaan koska siitä alkaa ahdistus.