"I'm fine, I'm fine, I never have been better"

Kymmenen päivää siitä kun mä viimeksi kirjoitin. Olo on ollut sellainen, että kaiken järjen mukaan täällä pitäis olla melkein joka päivältä postaus. Eli tosi huono. Tää kesä on rehellisesti sanoen ollut yks paskimmista noin mielialan puolesta. Oon itkenyt ehkä enemmän kuin ikinä. 

Ja alle kaksi viikkoa jäljellä. Mietin, jaksanko enää tulevaa.

Mietin, mietin, mietin... Pitäisikö mun jaksaa muiden takia? Entä mä itse?

Kaikki on niin monimutkaista. Mikäpä olisi tässä tilanteessa helpompaa kuin itkeminen.

Kyynel, toinen, kolmas. Kun se on alkanut, se ei lopu helposti. 

Through the darkest days...?

Mut on petetty. Ehkä osittain ansaitusti mutta petetty kuitenkin.

Yksi niistä ihmisistä, jotka sanovat mua niiden "parhaaksi ystäväksi".

Se on nyt niin kamalan loukkaantunut siitä, että en ikinä voi olla sen kanssa minään päivänä eikä mua edes kiinnosta mitä sille kuuluu. Ja kyseinen ihminenhän siis tietää mun masennuksesta.

Kuka helvetti edes luulee, että mä jaksan?

Mä en todellakaan jaksa esittää. Jos sanoisin ton asian just niinko sen tohon kirjotin niin se vihais mua pitkään. Koska "ei sun mun kanssa tarvi esittää" ... mun täytyy esittää kaikkien kanssa, jotka ei tiedä mitä tää on.

Mä olen vihainen. Koska mä olen vihainen elämälle. 

Miksi mä tunnen oloni petetyksi? Koska tämä kyseinen henkilö on sanonut mulle "mä oon aina sun tukena".

Mihin se tuki nyt katosi?

Anteeksi mutta mitä vittua?

When you're gonna live your life right?

Tätä mä en pysty enää kestämään. Mä en jaksa, en vaan jaksa. 

Mä tiedän, että se on hankalaa, mutta mä haluaisin, että mua ymmärrettäisiin.

Koska ilman ymmärrystä mulla ei tule pian olemaan ketään mun ympärillä.

Miksi mä olen aina se, joka unohdetaan? Ennen se ei ollut niin. 

Kukaan ei oo ikinä välittänyt musta kaikkein eniten.

Mä en ole ollut kenenkään tärkein.

Mä en ole tärkeä.

Missä vaiheessa musta tuli  tunnelmanpilaaja? 

Ennen mä olin se, joka halusi pitää hauskaa.

Nyt mua ei kiinnosta vittuakaan, mieluummin itken kotona kuin menen ja esitän olevani jotain.

Koska mä en ole mitään.

And it's true, I hurt too

Mä en pysty olemaan onnellinen.
Mutta se, mitä mä tänään tajusin, se vie mut vaan syvemmälle epätoivoon.
Tajusin nimittäin, että mun oma onnellisuuteni riippuu musta. Mun pitäisi tehdä päätös olla onnellinen- mutta miten se tehdään? Mä en uskalla irrottautua tästä sairaudesta.
Tää on kuin elinkautinen... kun pääsee vapaaksi, mitä silloin on vankilan ulkopuolella? Mitä on jäänyt jäljelle? Mitä musta itsestäni on jäänyt jäljelle? Mä en ole mitään ilman masennusta, se on kaikki. Se on vallannut mun pään ja mun sydämen. Mä en tunne enää käsitettä onnellisuus.
Mitä on, kun herää aamulla, ja voi todeta hymyillen olevansa onnellinen? Mitä on onni?

Mitä mulla enää on? Mä olen rikkonut itseäni liikaa. Mä olen rikkonut ympäriltäni liikaa. Jos mä kuolisin, aiheuttaisinko enemmän haittaa, kuin mitä mä jo nyt aiheutan muille?
Miksi mä en uskalla tehdä sitä viiltoa? Mua sattuu jo nyt niin paljon sisälle, että se ei voi tuntua missään.
Voi kunpa mä en olisi koskaan syntynytkään.

I gave you everything I had

Mitä pitää tehdä silloin, kun havaitsee olevansa hengenvaarassa oman itsensä kanssa? Pitäisikö mun hankkia joku valvomaan koko ajan, että mä en tapa itseäni? Mun on tosi vaikea olla yksin... mun on tosi vaikea olla seurassa. Seurassa mun pitää esittää olevani jotain muuta, kuin mä oikeasti olen- ihmiset ihan tosissaan ajattelee että mä olen iloinen? Mä olen pitänyt kulisseja pystyssä liian kauan, oon ollut liian hyvä näyttelemään ja piilottamaan mun tunteet, koska se aiheuttaa nyt sen, että mä en uskalla enää kertoa totuutta.
Ja silloin kun mä kerron totuuden, mä en kerro ihan kaikkea. Koska on vaan yksi ihminen, jolle mä oon voinut tähän asti kertoa niistä rankemmistakin ajatuksista. Ongelma on nyt se, että se ei ole täällä ja musta tulee heikko aina niinä aikoina. Mä tarvitsen sitä. Ei se niinkään ole, että sen ollessa täällä olisin tosi onnellinen, pudotus sinne pimeälle puolelle ei ole silloin  niin korkea eikä kivulias.
Tosi vaikeaa selittää, on vaan ihan pakko kirjoittaa, mä en jaksa.
Pelkään yötä, pelkään huomista.. entä jos mun jo nyt pohjia hipova toivoni katoaa lopullisesti?