Kesä on ilon aikaa?
Tää on jotain ihan muuta kuin iloa...
Mä vihaan itseäni.
Ilman tarkkoja selityksiä kaikesta, mikä johti tähän päätelmään,
mun pitää kertoa asioista.
Mä vihaan itseäni. Musta ei ollut ikinä tarkoitus tulla tälläistä tyttöä.
Mä en pysty olemaan onnellinen kotona, mutta mun on aina pakko hymyillä.
Mä hymyilen, ja äiti ajattelee että kaikki on taas hyvin.
Muhun ollaan pettyneitä. En oo tehnyt sitä, mitä multa odotettiin.
Eihän meidän suvussa ole surua ja masennusta, meidän perheessä kaikki on hyvin, mitä nyt pieniä sanaharkkoja kuten muissakin perheissä.
Meidän perheessä ei istuta ruokapöytään surullisena.
Ei meidän tytöllä ole itsetuhoisia ajatuksia,
eihän meidän suvussa kukaan ole hetkittäin miettinyt itsensä tappamista, eihän?
Mä olen kaikin puolin huono tytär. Mun vanhemmat syyttää mun ongelmista itseään.
Mitä me tehtiin vääriin? Ehkä meidän olisi pitänyt olla iloisempia, ehkä iloa olisi pitänyt korostaa enemmän.
Ehkä pitäisi olla tytön kanssa enemmän, ettei se istuisi koko ajan yksin huoneessaan.
Mutta sehän hymyili eilen, se vain liioittelee, kaikkihan me ollaan joskus allapäin.
Mä olen ahne, kulutan varmaan eniten rahaa meidän perheessä. Mitä hyvää mussa enää on?
Oon suhteellisen hyvä koulussa. Ja ketäköhän helvettiä sen olis tarkoitus auttaa? Silloinhan mussa rakastetaan mun suorituksia, eikä. mua itteeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Elkää vihatko.