Ihmiset kysyy multa, millä tahdonvoimalla mä oon vielä täällä.
Mä en osaa luetella mitään listaa niistä syistä, mutta tärkein ja isoin asia mikä mua täällä pitää on mun paras ystävä. Se on kai ensimmäinen ihminen, jonka kanssa mä ystävystyin koska halusin tutustua siihen enkä siksi, että tarvitsin sillä hetkellä uutta ystävää. Enhän mä silloin vielä tiennyt koko ihmisestä mitään muuta kuin mitä mä ulospäin näin.
Se ymmärtää mua. Se tietää, miltä musta tuntuu kun sanon sille, että mua itkettää ilman syytä.
Se on masentunut, vakavemmin kuin mä. Ja mä pelkään ihan hirveesti, koska se haluaa kuolla.
Ja mä sanoin sille että jos se tappaa itsensä, mä en voi enää elää. Enkä sanonut sitä, että se ei tekis mitään itsellensä, vaan mä tarkoitin sitä.
Mä tuntisin hirveetä syyllisyyttä, unohtamatta sitä, että en oikeesti pysty elämään ilman sitä pitkiä aikoja.
Mä yritän auttaa sitä ja antaa kaiken, mitä mulla on jotta se pysyis täällä mahdollisimman kauan. Mutta mun pitäis pitää huolta vielä itsestänikin. Päätin viime yönä, että tästä lähtien mä lopetan itseni ajattelun, oon niin helvetin itsekäs että se saa loppua tähän. Nyt mä keskitän mun ajatukset siihen, että kiitän mun parasta ystävää siitä, että se on pitänyt mua täällä pidempään. Mitä mä yritän sanoa, on se, että se on lisännyt mun elinaikaa ja mä tiedän sen ihan varmaksi.
Mutta mitä mä tekisin jos saisin kuulla että se on tappanut itsensä?
Mulla ei oo mitään ideaa. Mä kuolisin sen mukana.
