She's got broken things where her heart should be

Viimeinen postaus tänä vuonna.

Miten mä oon yhä elossa?

Joulu oli... no, pahin kaikista tähän asti. 

Mä en näe itselläni tulevaisuutta

tammikuuta pidemmälle.

Vaikka kuinka yritän, mä en vaan näe...

Mua saattaa odottaa tammikuussa osastojakso-

mun ensimmäinen. 

Oon kirjoittanut tänä vuonna kolme viimeistä kirjettä.

Kukaan muu ei ole nähnyt niitä kuin mä.

Mun elämänhalu perustuu tällä hetkellä siihen, että tiedän pystyväni lopettamaan tän itse milloin tahansa.

Mutta se on valhe, mä oisin tehnyt sen jo jos se ois niin yksinkertaista...

Merry fucking Christmas...

Joo, mikä hemmetin ilon ja rakkauden aika?

Vituttaa,

koska ostin uusia teriä tänää

mut ne ei hajoo sillee miten haluisin.

Vitun joulu, miks mun elämä on aina jouluna tällasta

Opetelkaa psykologiaa, saatana

Viilteleminen ei ole sairaus, se on oire sairaudesta.

Vituttaa ihmiset jotka ajattelee, 

että heti kun mä en enää satuta itteäni,

oon onnellinen ja elämä hymyilee.

Mitä saatanan väliä on joillain

särkevillä naarmuilla iholla,

kun sisällä sattuu niin 

paljon enemmän?

Mulla on ollut masennus kohta

kolme vuotta.

Viiltely alkoi tän vuoden puolella. 

Laskekaa siitä.

Miksi ihmiset - vieläkin, kaikesta huolimatta - ajattelee, 

että fyysinen kipu olis henkistä pahempaa? 

Mä yritän pysyä teristä ja veitsistä ja höylistä ja hakaneuloista ja saksista erossa tänä iltana. 

When you love someone but it goes to waste...

Mä toivoin ihan hirveästi.

Mä toivoin, että se auto suistuu tieltä-

että mä kuolen.

Mutta sitä ei tapahtunut,

tässä mä vieläkin itken säälittävänä

idioottina joka ei osaa olla terve.

Mua oksettaa oma itseni.

Kuinkakohan syvälle terä

 menee tällä kertaa?

Miksi mun psykologi on kipeä?

Mä. En. Jaksa.

Sen mä tiedän paremmin,

kun mitään. 

Mua väsyttää tää elämä-

eikä tätä voi sanoa elämäksi.

Tää on ihmiskunnan

varojen tuhlausta,

saatana.

Mä en jaksa yrittää enää.

NIGHTMARES NO LONGER WAIT FOR SLEEP.

Tyhjää

Eikä musta tunnu siltä,

 että jaksaisin taistella sitä vastaan tänään.

En mä enää...

Haluun vaan pois

I'll never be good enough for myself

We’re all whole
until someone comes
and breaks us apart.

Sattuu niin paljon. 

Ranne vuotaa yhä 

ja reiden haavat on varmaan tulehtuneet.

Mutta se ei oo mitään siihen verrattuna,

miltä sisällä tuntuu.

Mun silmäkulma on tosi kipeä

jatkuvasti putoavien kyyneleiden

takia.

Tänä iltana mä en enää jaksaisi.

Tekee mieli kirjoittaa

viimeinen kirje.

Ehkä teen sen.

Mä en jaksanut enää. Mä sorruin ja viilsin.

Cause we all need a reason, a reason just to stay

When all's gone and can't be replaced...

Tänään oon J:n ansiosta miettinyt paljon mun menneisyyttä.

Se sanoi mulle muutaman niin lämpimän sanan, että ne ei tuu unohtumaan.

Mä toivoisin että sillä olisi edes jonkinlainen käsitys siitä, kuinka tärkeä se on mulle.

Se on pitänyt mua elossa nyt vuoden. 

Menneisyydessä on niin paljon asioita, joita mä en saa tekemättömäksi vaikka kuinka haluaisin.

Mä kadun niin montaa asiaa. 

Ne on ollut liian isoja asioita.

Miten mä oon voinut pilata elämäni tällä lailla?

"Älä anna menneisyytesi määritellä tulevaisuuttasi"- sanonta sopis tähän kohtaan jos en toimis täysin sitä sanomaa vastaan. 

Mä en anna anteeksi itselleni niitä juttuja mitä oon tehnyt.

Jos ne jotenkin maagisesti häviäis ajan myötä...

You've got no home

Auttakaa nyt joku mua, tulkaa hakemaan mut pois täältä.

Mua pelottaa. Ja itkettää.

Tää ei oo ollut pitkään aikaan mun koti.

Tää on vaan talo täynnä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mua.

Psyykkinen terveys romahtaa

Mulla on nyt liikaa vikoja mun mielenterveydessä. Mä en tajua.

Mulla on vaikee masennus, kuuloharhoja, kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita, alkava BED, anorektisia ajatuksia...

Mikä mun elimistöä vaivaa? 

Miksi mun elämä on tällaista?

Mua oksettaa yksi ajatus. Tarkistin mun painoindeksin.

Se oli 20.1

Siitä on ihan sairaasti matkaa alipainoon. Mä en halua olla näin normaalipainoinen, ei ei ei... 

Mä en tajuu tätä, miten mä löydän sen toivon enää?

Hengittäminen käy hetki hetkeltä vaikeemmaksi, mun jokaista liikettäni seurataan.

Multa odotetaan täydellistä, itseni ja kaikkien muiden suunnalta. 

En mä jaksa.

Miten mä jaksan huomiseen?

Istun täällä

itkemässä kyyneliä, joita kukaan ei ikinä näe

sanomassa sanoja, joita kukaan ei ikinä kuule.

Lähden pois.

Olen pahoillani satuttaessani sinua, mutta en pysty tähän enää.

Lähden paikkaan, jossa tuuli pörröttää hiuksiani,

jossa ne sanat eivät enää satuta.

Paikkaan, jossa on onni.

When your tears are spent

Miksi mulla on niin vähän voimaa kestää ihmissuhdeongelmat?

Heti kun tulee vähänkin erimielisyyttä jonkun kanssa, mä itken yöt putkeen enkä nuku enää.

Mä en mieti muuta kuin sitä riitaa ja itseni poistamista. Olemassaoloni poistamista.

Ehkä mä vaan pelkään. Jos mun välit katkeaisivat mun parhaaseen ystävään, mun enkeliin, mä en eläisi enää.

Koska ilman sitä mä en elä. 

Onko parempi sitten pitää etäisyyttä ettei riitoja vaan tulis?

Mä haluisin vaan pyytää anteeksi kaikilta. 

Oon epäonnistunut.

"Right now, I don't see a reason for trying"

Mä en tiedä, missä vaiheessa tästä tuli näin hankalaa. 

Elossa pysyminen. 

Kuinka hankalaa on haluta hengittää? 

Se on niin vaikeata, että mä tarvitsen siihen apua. 

Mä en edes tiedä, mitä mä tarvitsen. 

Mutta saatana.

Miten mun pitäisi jaksaa vielä monta vuotta kun tää viikkokin tuntuu liian pitkältä ajalta?

Se on kamalaa silloin kun se tulee. Halu kuolla. Impulsiivisuus ei oo siinä tilanteessa kovinkaan hyvä juttu.

This endless sorrow...

Mä vihaan liikaa.

Eniten mä olen vihainen mun isälle. 

Mä olen vihainen tavasta, jolla se on ollut mulle "isä". 

Mä en ikinä sano sitä sille, koska mä pelkään sitä ihan helvetisti. 

Jollekin muulle se voisi olla ihan hyvä isä. Mulle tää on aina ollut liian rankkaa, mä tiedän että sillä on ihan omat huonot tapansa ja luonteenpiirteensä mutta se ei rakasta mua tarpeeksi. Ainakin se käyttäytyy

täysin päinvastaisesti. 

Voi kunpa se tietäis, mitä se on aiheuttanut..

This hate that you gave me keeps saying the same thing

Mun viime viikonloppu oli yhtä helvettiä. 

Tää päivä oli hyvä mutta olis mun pitänyt osata arvata tää illan pohjafiilis..

Viime viikonloppuna tapahtui jotain, yksi keskustelu. Se sai mut ihan helvetin alas.

Mä itkin, mä mietin koko viikonlopun mitä teen itselleni.Tapoja päästä tästä tilanteesta pois... 

Sunnuntaina istuin yli kaksi tuntia pihalla yksin vaan ja itkin. Mulla ei oo ikinä tullut niin syvää, selkeätä masennuksen aiheuttamaa reaktiota. Mä vaan tuijotin ja itkin. 

Nyt tekisin saman jos voisin... Kello on niin paljon et en voi lähteä mihinkään ilman et porukat huomaa.. 

Ahistaa.

Mä pelkään olla kaksin itseni kanssa. Oon itselleni vaarallinen.

Mulla ei ole muuta kuin tyhjä sivu täytettäväksi ja vuotamatta jääneet kyyneleet.

Muuta ei ole. Ei missään. Sitä oloa ei pääse pakoon.

Nyt mulla ei ole edes kyyneliä mun seuranani.

Mä olen niin yksin.

Everything is wrong everytime...

Tosiaanko ihmiset luulee, että mä unohdan? Että mä edes pystyisin unohtamaan?

Viikko hiljaisuutta.

Asioita on tapahtunut, se vaan ei tiedä niistä.

Koska mä en puhu sen kanssa.
Sillä mä en jaksa enää.

Mä en jaksaisi ponnistella yhtään enää. 

Mä en jaksaisi kertoa samoja asioita sadatta kertaa.

Mutta mun on ehkä pakko. En  vaan tiedä, miten.

Seronil estää mua vieläkin itkemästä.

Koulussa kyllä itkin.

Pimeää. 

Seronilin takia en tunne mitään.  

Mä en pysty itkemään vaikka on paha olo.

Ei tästä sairaudesta oo näköjään parannusta. Tälle tielle mä jään.

Pahinta on, että yhtenä päivänä muistin, miltä tuntui olla onnellinen. Tuntui aina niin kevyeltä.

Nyt en pysty olemaan pihalla yli iltakahdeksaan koska siitä alkaa ahdistus.

"I'm fine, I'm fine, I never have been better"

Kymmenen päivää siitä kun mä viimeksi kirjoitin. Olo on ollut sellainen, että kaiken järjen mukaan täällä pitäis olla melkein joka päivältä postaus. Eli tosi huono. Tää kesä on rehellisesti sanoen ollut yks paskimmista noin mielialan puolesta. Oon itkenyt ehkä enemmän kuin ikinä. 

Ja alle kaksi viikkoa jäljellä. Mietin, jaksanko enää tulevaa.

Mietin, mietin, mietin... Pitäisikö mun jaksaa muiden takia? Entä mä itse?

Kaikki on niin monimutkaista. Mikäpä olisi tässä tilanteessa helpompaa kuin itkeminen.

Kyynel, toinen, kolmas. Kun se on alkanut, se ei lopu helposti. 

Through the darkest days...?

Mut on petetty. Ehkä osittain ansaitusti mutta petetty kuitenkin.

Yksi niistä ihmisistä, jotka sanovat mua niiden "parhaaksi ystäväksi".

Se on nyt niin kamalan loukkaantunut siitä, että en ikinä voi olla sen kanssa minään päivänä eikä mua edes kiinnosta mitä sille kuuluu. Ja kyseinen ihminenhän siis tietää mun masennuksesta.

Kuka helvetti edes luulee, että mä jaksan?

Mä en todellakaan jaksa esittää. Jos sanoisin ton asian just niinko sen tohon kirjotin niin se vihais mua pitkään. Koska "ei sun mun kanssa tarvi esittää" ... mun täytyy esittää kaikkien kanssa, jotka ei tiedä mitä tää on.

Mä olen vihainen. Koska mä olen vihainen elämälle. 

Miksi mä tunnen oloni petetyksi? Koska tämä kyseinen henkilö on sanonut mulle "mä oon aina sun tukena".

Mihin se tuki nyt katosi?

Anteeksi mutta mitä vittua?

When you're gonna live your life right?

Tätä mä en pysty enää kestämään. Mä en jaksa, en vaan jaksa. 

Mä tiedän, että se on hankalaa, mutta mä haluaisin, että mua ymmärrettäisiin.

Koska ilman ymmärrystä mulla ei tule pian olemaan ketään mun ympärillä.

Miksi mä olen aina se, joka unohdetaan? Ennen se ei ollut niin. 

Kukaan ei oo ikinä välittänyt musta kaikkein eniten.

Mä en ole ollut kenenkään tärkein.

Mä en ole tärkeä.

Missä vaiheessa musta tuli  tunnelmanpilaaja? 

Ennen mä olin se, joka halusi pitää hauskaa.

Nyt mua ei kiinnosta vittuakaan, mieluummin itken kotona kuin menen ja esitän olevani jotain.

Koska mä en ole mitään.

And it's true, I hurt too

Mä en pysty olemaan onnellinen.
Mutta se, mitä mä tänään tajusin, se vie mut vaan syvemmälle epätoivoon.
Tajusin nimittäin, että mun oma onnellisuuteni riippuu musta. Mun pitäisi tehdä päätös olla onnellinen- mutta miten se tehdään? Mä en uskalla irrottautua tästä sairaudesta.
Tää on kuin elinkautinen... kun pääsee vapaaksi, mitä silloin on vankilan ulkopuolella? Mitä on jäänyt jäljelle? Mitä musta itsestäni on jäänyt jäljelle? Mä en ole mitään ilman masennusta, se on kaikki. Se on vallannut mun pään ja mun sydämen. Mä en tunne enää käsitettä onnellisuus.
Mitä on, kun herää aamulla, ja voi todeta hymyillen olevansa onnellinen? Mitä on onni?

Mitä mulla enää on? Mä olen rikkonut itseäni liikaa. Mä olen rikkonut ympäriltäni liikaa. Jos mä kuolisin, aiheuttaisinko enemmän haittaa, kuin mitä mä jo nyt aiheutan muille?
Miksi mä en uskalla tehdä sitä viiltoa? Mua sattuu jo nyt niin paljon sisälle, että se ei voi tuntua missään.
Voi kunpa mä en olisi koskaan syntynytkään.

I gave you everything I had

Mitä pitää tehdä silloin, kun havaitsee olevansa hengenvaarassa oman itsensä kanssa? Pitäisikö mun hankkia joku valvomaan koko ajan, että mä en tapa itseäni? Mun on tosi vaikea olla yksin... mun on tosi vaikea olla seurassa. Seurassa mun pitää esittää olevani jotain muuta, kuin mä oikeasti olen- ihmiset ihan tosissaan ajattelee että mä olen iloinen? Mä olen pitänyt kulisseja pystyssä liian kauan, oon ollut liian hyvä näyttelemään ja piilottamaan mun tunteet, koska se aiheuttaa nyt sen, että mä en uskalla enää kertoa totuutta.
Ja silloin kun mä kerron totuuden, mä en kerro ihan kaikkea. Koska on vaan yksi ihminen, jolle mä oon voinut tähän asti kertoa niistä rankemmistakin ajatuksista. Ongelma on nyt se, että se ei ole täällä ja musta tulee heikko aina niinä aikoina. Mä tarvitsen sitä. Ei se niinkään ole, että sen ollessa täällä olisin tosi onnellinen, pudotus sinne pimeälle puolelle ei ole silloin  niin korkea eikä kivulias.
Tosi vaikeaa selittää, on vaan ihan pakko kirjoittaa, mä en jaksa.
Pelkään yötä, pelkään huomista.. entä jos mun jo nyt pohjia hipova toivoni katoaa lopullisesti?

You've got one more chance

Ihmiset kysyy multa, millä tahdonvoimalla mä oon vielä täällä.

Mä en osaa luetella mitään listaa niistä syistä, mutta tärkein ja isoin asia mikä mua täällä pitää on mun paras ystävä. Se on kai ensimmäinen ihminen, jonka kanssa mä ystävystyin koska halusin tutustua siihen enkä siksi, että tarvitsin sillä hetkellä uutta ystävää. Enhän mä silloin vielä tiennyt koko ihmisestä mitään muuta kuin mitä mä ulospäin näin.

Se ymmärtää mua. Se tietää, miltä musta tuntuu kun sanon sille, että mua itkettää ilman syytä.

Se on masentunut, vakavemmin kuin mä. Ja mä pelkään ihan hirveesti, koska se haluaa kuolla. 

Ja mä sanoin sille että jos se tappaa itsensä, mä en voi enää elää. Enkä sanonut sitä, että se ei tekis mitään itsellensä, vaan mä tarkoitin sitä.

Mä tuntisin hirveetä syyllisyyttä, unohtamatta sitä, että en oikeesti pysty elämään ilman sitä pitkiä aikoja.

Mä yritän auttaa sitä ja antaa kaiken, mitä mulla on jotta se pysyis täällä mahdollisimman kauan. Mutta mun pitäis pitää huolta vielä itsestänikin. Päätin viime yönä, että tästä lähtien mä lopetan itseni ajattelun, oon niin helvetin itsekäs että se saa loppua tähän. Nyt mä keskitän mun ajatukset siihen, että kiitän mun parasta ystävää siitä, että se on pitänyt mua täällä pidempään. Mitä mä yritän sanoa, on se, että se on lisännyt mun elinaikaa ja mä tiedän sen ihan varmaksi.

Mutta mitä mä tekisin jos saisin kuulla että se on tappanut itsensä?

Mulla ei oo mitään ideaa. Mä kuolisin sen mukana.

You don't know what it's like..

Kesä on ilon aikaa?

Tää on jotain ihan muuta kuin iloa...

Mä vihaan itseäni.

Ilman tarkkoja selityksiä kaikesta, mikä johti tähän päätelmään,

mun pitää kertoa asioista.

Mä vihaan itseäni. Musta ei ollut ikinä tarkoitus tulla tälläistä tyttöä.

Mä en pysty olemaan onnellinen kotona, mutta mun on aina pakko hymyillä.

Mä hymyilen, ja äiti ajattelee että kaikki on taas hyvin.

Muhun ollaan pettyneitä. En oo tehnyt sitä, mitä multa odotettiin. 

Eihän meidän suvussa ole surua ja masennusta, meidän perheessä kaikki on hyvin, mitä nyt pieniä sanaharkkoja kuten muissakin perheissä.

Meidän perheessä ei istuta ruokapöytään surullisena.

Ei meidän tytöllä ole itsetuhoisia ajatuksia, 

eihän meidän suvussa kukaan ole hetkittäin miettinyt itsensä tappamista, eihän?

Mä olen kaikin puolin huono tytär. Mun vanhemmat syyttää mun ongelmista itseään. 

Mitä me tehtiin vääriin? Ehkä meidän olisi pitänyt olla iloisempia, ehkä iloa olisi pitänyt korostaa enemmän.

Ehkä pitäisi olla tytön kanssa enemmän, ettei se istuisi koko ajan yksin huoneessaan.

Mutta sehän hymyili eilen, se vain liioittelee, kaikkihan me ollaan joskus allapäin.

Mä olen ahne, kulutan varmaan eniten rahaa meidän perheessä. Mitä hyvää mussa enää on? 

Oon suhteellisen hyvä koulussa. Ja ketäköhän helvettiä sen olis tarkoitus auttaa? Silloinhan mussa rakastetaan mun suorituksia, eikä. mua itteeni. 

Sick of this pain

20 päivää.

Mä oon täällä takas koska mulla menee huonosti, tietysti.

Huonommin kun vähään aikaan.

Mut mä en tiedä mitä kirjoittaa, sanat ei riitä kuvaamaan.

Mä tarviin jonkun viemään mut pois tästä pimeydestä.

Jonkun joka ottaa mut tosissaan.

Words

Miten mä pystyin olemaan näin tyhmä? Stressi tulee taas, seinät kaatuu päälle.
Ties kuinka monta koetta ensi viikolla ja mä nukuin yhteen. YHTEEN. Se tarkoittaa, etten nuku ensi yönä ollenkaan.
 Huomenna liikuntaa, ei innosta yhtään. Mä vihaan sitä. Vihaan sitä huonommuudentunnetta jota saan siitä. Mulla on liikunnasta todistuksessa 8 mutta mä olen huono juoksussa. Pitkissä matkoissa. Huomenna mä joudun menemään juoksemaan heti aamusta, ihmisten kanssa joita mä en jaksa ilman sitä yhtä. Ja se ei tule olemaan koulussa... Miten ihminen voi kerätä voimia tulevaisuutta varten?

Mun pitäisi jaksaa ensi viikko koulussa, kotona, kaikkialla. Miten mun pitäisi kestää se? Yksin? Tulis jo se yksi takaisin sieltä ulkomailta...Haluan vaan halata sitä ja varmistaa että sillä on kaikki hyvin. Haluan kertoa sille, että ilman sitä mulla ei ole mikään hyvin. Että arki tuntuu entistä raskaammalta ilman sitä. Että tunnen kaiken tän tuskan vahvempana ilman sitä. Mutta mun pitää odottaa vielä viikko, enkä mä jaksa. Se on ollut poissa vasta jotain kolme päivää...

Ja nyt mun pitäisi lukea. Kaikki mitä mun elämässä on viime aikoina tapahtunut, kaikki se, huonontaa mun motivaatiota. Mua ei jaksa kiinnostaa mitkään matikankokeet. Haluan siitä hyvän arvosanan, mutta mua ei kiinnosta vittuakaan lukea. Yrittää pärjätä, kun se menee kuitenkin huonosti. Tiedän, että tuun mahdollisesti itkemään taas koko päivän kun saan sen kokeen. Ne kaikki ensi viikon kokeet.

Haluun nukkua ensi viikon ohi. 

It gets harder everyday

Toinen kerta kun mä kirjoitan tänään. Miksi mulla on aikaa tähän? Mä en jaksa tehdä mitään muuta. 

Sain vähän aikaa sitten psykologilta tällaisen paperin. Mulla ei oo tarpeeksi asennetta tai halua näihin asioihin- miksi mä yrittäisin teeskennellä itselleni olevani positiivinen ja iloita kaikista pienimmistäkin asioista kun kaikki tuntuu negatiiviselta? Pienet asiat voi saada mut iloiseksi, ei onnelliseksi. Samoiten mulla on joskus iloisia päiviä, ei koskaan onnellisia. Mua muutenkin jotenkin inhottaa ajatus sellaisesta täydellisen positiivisesta elämänasenteesta.

Vaikeinta mulle on toi "Hakeudu toisten seuraan". Mä oon niin hemmetin väsynyt, mä en jaksa sellaisia ihmisiä, jotka eivät mua ymmärrä. Mulla on tasan yksi ihminen jonka uskon ymmärtävän miltä musta tuntuu.

Jos haluaisin oikeesti auttaa itseäni, mä muuttaisin mun asennetta mutta mä menen sieltä mistä aita on matalin. Pelkään sitä, millainen mä olen ilman masennusta. En muista sitä onnellista itteäni, koska sen katoamisesta on niin paljon aikaa. Pelkään palaamista vanhaan, pelkään että mä muutun. Mä pelkään.

Mä tiedän, että kaikki muut pitää nyt hauskaa jossain... mä en jaksa.

Haluun mennä nukkumaan ja jäädä sänkyyn.

Ettei tarvis enää ikinä nousta ylös ja olla olemassa iltaan asti.

Ettei tarvis enää ikinä jaksaa sitä tyhjää tunnetta.

Illat on pahimpia.

13.12. oli mun elämän pahin päivä. Silloin mä halusin kuolla.

Tää päivä on ollut melkein verrattavissa.

Cause I'm lost without you...

Mä aloitin tänään tämän blogin. Vai aloitanko mä sitä nyt? No kuitenkin, tää on mun ensimmäinen blogikirjoitus tai postaus tähän blogiin- mulla nimittäin on toinen blogi. Sen nimeä en yksityisyyssyistä paljasta täällä. Tän blogin on tarkoitus toimia enemmänkin mun päiväkirjana- ehkä myös keinona löytää muita samankaltaisia.

Mä olen 15-vuotias. Siitä ajasta minkä mä oon tässä maailmassa viettänyt, varmaan neljäsosa on mennyt murehtimiseen. En väitä, että sairastuin masennukseen juuri neljä vuotta sitten, mutta oon pitkään ollut murehtivaa tyyppiä. Mulla on ollut nyt vuoden epävirallinen diagnoosi masennuksesta- se alkoi viime keväästä kun mulla epäiltiin paniikkihäiriöö mun satunnaisten paniikki- ja ahdistuskohtauksieni takia.

Viime kevät oli mulle muutenkin jotenkin rankkaa aikaa. Mulla oli melko lyhyt parisuhde, joka oikeastaan pyörii mun mielessä vieläkin. En vaan pääse siitä yli, musta tuntuu että rakastan sitä ihmistä mutta en voi olla sen kanssa. Sitten yksi mun parhaista kavereistani etääntyi musta tosi pahasti enkä oo oikeastaan jutellut sen kanssa paljoa kevään jälkeen.

Kesän aikana asiat pahentui. Mä vaan tunsin itseni niin uskomattoman rikkinäiseksi ja surulliseksi vaikka sen vapaan ja lämpimän ympäristön olisi pitänyt tehdä mut onnelliseksi ja huolettomaksi. Silloin mä tajusin, että mussa on oikeasti jotain vialla. Oon tehnyt nyt sen mielialatestin koululääkärillä, koulupsykologilla, terveydenhoitajalla ja yksityisellä psykologilla ja kaikki on näyttänyt että mulla on keskivaikea masennus ja mun mieliala laskee pikkuhiljaa aina vaan alemmas ja alemmas. Muistaakseni tein sen ensimmäistä kertaa 2007 univaikeuksieni takia, mähän olin silloin vielä pieni tyttö mutta jo silloin taustalla oli jotain ongelmia.
Siitä asti oon käynyt jollain tapaa säännöllisesti keskustelemassa jonkun ammattilaisen kanssa.

Vuoteen 2011 asti kävin miltei säännöllisesti 3kk välein psykologilla lähinnä univaikeuksien takia, sitten se siirsi mut koulukuraattorille koska se koki että olis parempi puhua kuraattorin kanssa koska siellä voi käydä useammin. Olin kuraattorilla syyskuuhun asti, joka yritti mut koululääkärin kautta siirtää nuorisopsykiatriseen työryhmään- no ei ne mua sinne huolinut joten mut laitettiin koulupsykologille.

TILANNE JUURI NYT
Oon käynyt nyt syyskuusta asti koulupsykologilla kahden viikon välein. Mä sanoin jotain. En muista mitä, mutta jotain joka sai mut tunnustamaan, että keskusteluapu ei tunnu enää auttavan. Siitä se lähti, nyt mä sain taas lähetteen sinne nuorisopsykiatriselle työryhmälle ja ne voi analysoida mut. Sitten, jos kaikki menee kuten toivottua (tässä tilanteessa mun mielestä yks viimeisistä mahdollisuuksista) niin saatan saada mielialalääkkeitä. Pelkään niiden sivuvaikutuksia tosi paljon mutta mun mielestä nyt ei oikeastaan oo enää vaihtoehtoja.


Kuten tossa kuvauksessakin yritän sanoa, musta olis aivan mahtavaa, jos tää blogi jossain vaiheessa voisi auttaa jotain yksinäistä tai murtunutta ihmistä jossain. Et oo yksin.